View Full Version: Hyötylahja

Kristallimaailma - suomalaista Final Fantasy -fanifiktiota > Tarinoita elämänvirrasta > Hyötylahja


Title: Hyötylahja
Description: FFVII, NC-15, slash


Nami - December 28, 2011 09:52 AM (GMT)
Canon: Final Fantasy VII (Identiteetti-maailma)
Genre: Huumori ja parisuhdedraama
Rating: K-15 varmuuden vuoksi
Pairings: Cloud x Reno
Warnings: Kiroilua, aikuismaisia teemoja sekä viittauksia homosteluun. Spoilereita Identiteettiin ja Noseboon – ficci toimii huomattavasti paremmin, jos on lukenut nuo kaksi stooria.
Disclaimer: Enpä omista.

Summary: Reno on ostanut Cloudille omasta mielestään upean joululahjan. Mutta jakaako Cloud partnerinsa näkemyksen?

A/N: Postataanpa tämä joulukalenterificci myös yleiselle puolelle. Siitä, kun olen viimeksi kunnolla kirjoittanut tästä maailmasta ja pariskunnasta, on kulunut hyvä tovi, joten olen hivenen ruosteessa, mutta toivon mukaan tulos on kelvollinen.



Hyötylahja


7th Heavenin asuintiloissa oli sinä jouluaattona tungosta.

Siinä ei sinänsä ollut mitään uutta. Sen sijaan, että olisivat kokoontuneet esimerkiksi Highwindien huomattavasti tilavampaan asuntoon, kaikki änkesivät vuosi toisensa jälkeen Tifan omistaman baarin yläkertaan. Kuppilan keskeisellä sijainnilla saattoi olla jotain osuutta asiaan, mutta suurin syy oli perinne. Tifa oli tottunut emännöimään, ja hoidettuaan baaria käytännössä yksin vuosien ajan tummahiuksinen nainen selviytyi jouluvieraiden kestitsemisestä rutiinilla.

Ja jos rutiini uhkasi pettää, porukan sai aina järjestykseen vetoamalla lahjojen jakoon.

”Jos ette nyt lakkaa pelleilemästä, lahjojen jako siirtyy uuteenvuoteen!” Tifa ärähti kyllästyttyään seuraamaan Marlenen ja Yuffien jälkiruokakikkailua. Apinan tasolle taantunut kaksikko oli askarrellut hyytelöistään rakennelman, joka näytti toisesta kulmasta tetrispalikalta ja toisesta miehiseltä suvunjatkamiselimeltä. Tifa toivoi, että ainoastaan hän näki jälkimmäisen.

Ninjatyttö laski lusikkansa ja puhalsi ilmaa kyllästyneenä. ”Aiommeko me edes jakaa lahjat tämän vuorokauden puolella?”

”Kyllä, hehkuviinin jälkeen.”

”Niin sinä sanoit päivällisestäkin”, Yuffie nurisi. ”Ja iltapäiväkahveista. Ja tästä hyytelöstä. Miksi emme voisi jakaa lahjoja syödessä?”

Tifa katsoi ninjatyttöä tuikeasti. ”Jos vielä nariset, kärrään lahjasi suoraa päätä ulkoroskikseen. Denzel ja Marlene jaksavat odottaa, joten sinunkin täytyy.”

Denzel ehkä jaksoi odottaa – poika piti itseään liian kypsänä intoilemaan rituaalista, joka oli selvästi pikkupenskoille suunnattu – mutta Marlene oli käynyt useasti aaton mittaan kurkistelemassa kuusen alle järjestettyjä kääröjä. Kurkistelu oli vielä hyväksyttävää, se lisäsi jännitystä, mutta ravistelu ei ollut, kuten brunetti pikkutyttö sai huomata Yuffien esiteltyä, millä tavalla pakettien sisällön arvailusta sai eniten irti. Tifa oli puuttunut puuhaan ja jättänyt itsehillintää kaipaavat joulunjuhlijat vääntelemään sormiaan ja tuijottamaan värikästä röykkiötä hartaasti.

Hyytelöstä seurasi suora siirtymä hehkuviiniin, suurimmaksi osaksi siitä syystä, että malttamattomien juhlijoiden jatkuva komentelu alkoi tympiä. Tifa järkeili saavansa viettää loppuillan rennommissa merkeissä, kun penskat, joihin Yuffie sillä hetkellä lukeutui, tutustuivat lahjoihinsa. Sama laskelmoivuus oli vaikuttanut taustapiruna hänen valitessaan lahjaa ninjaprinsessalle. Kepeä, kuumilla uroilla (Yuffien termi, ei hänen) varustettu elokuva pitäisi lapsoset varattuina seuraavat pari tuntia. Marlene ei ehkä osannut vielä arvostaa mieskauneutta, mutta ihaili Yuffieta ja noudatti tämän esimerkkiä niin hyvässä kuin pahassakin.

Kun kello napsahti puoli kahdeksaan, pikku vintiöt istuutuivat metrin etäisyydelle kuusesta, jalat ristittynä ja sormet kuumia juomia pidellen. Hehkuviinin mausteinen tuoksu täytti yläkerran, Tifa oli tyhjentänyt kattilaan viisi pulloa ja kaapista löytyi vielä kolminkertainen arsenaali. Sitä hän ei tosin aikonut kertoa Yuffielle. Marlene luonnollisesti hörppi vain mehua. Tämä oli halunnut maistaa hehkuviiniä ja Yuffie oli tarjonnut varmistettuaan ensin, että Tifa oli keittiön puolella.

Koska vieraita oli runsaasti, pakettejakin oli kertynyt kunnioitettava keko, minkä erityisesti Marlene oli pannut merkille.

”Minulle on eniten lahjoja”, tyttö tiesi kertoa. Sen verran tämä oli ehtinyt tutkailla paketteihin solmittuja kortteja ennen kuin Tifa oli rynninyt väliin.

”Olet sitten varmasti ollut koko maan kiltein lapsi tänä vuonna”, Yuffie tuumasi.

”Hölmö, ei joulupukkia ole olemassa”, Marlene tuhahti.

”En minä sanonut mitään joulupukista.”

”Pikkulapset uskovat, että jos on kiltti, joulupukki tuo paljon lahjoja. Minä en usko mihinkään parrakkaaseen vanhaan ukkeliin, joka muka ostaa lahjat kaikille maailman lapsille. Isi ja muut ne ostavat.”

”Mutta ehkä lahjoja olisi vähemmän, jos olisit ollut tuhma”, Yuffie yritti vielä.

”Äh, minä olen huomannut, ettei kilttinä oleminen liity mitenkään lahjoihin. Niitä on joka vuosi yhtä paljon, vaikka olisin heitellyt jäisiä lumipalloja ja piirrellyt seiniin ja syönyt salaa karkkia.”

Yuffie antoi periksi. ”Hyvä pointti. Sitä paitsi en oikeasti halua ajatella, että joku on saanut lahjoja enemmän kuin minä vain siksi, että on ollut minua kiltimpi.”

”Luonnollisesti minä olen kiltimpi kuin sinä”, Marlene tokaisi.

Siihen ei paljon vaadita, Cloud ajatteli nojatessaan olohuoneen ovenpieleen ja seuratessaan kahden nuoren naisen vakavahenkistä lahjakeskustelua. Uskomatonta, että joku jaksoi vielä aikuisiälläkin noin innostua paketeista. Olihan lahjoja toki mukava saada, mutta tärkeämpänä hän piti joulun yleistä tunnelmaa, vapaapäiviä, rauhaa ja hiljaisuutta, juhlallisia ruokia ja ystävien seuraa (vaikka viimeistään joulupäivänä sai muistutuksen, miksei kommuuni ollut hänelle sopiva asumismuoto).

Marlene katsahti olkansa yli vaaleahiuksisen miehen suuntaan, oli kai kuullut hänen tulonsa. ”Tiedätkö sinä jo, mitä saat, Cloud?”

Hän ravisti päätään. Tifa ja Shera – ja Yuffiekin – kyselivät joka vuosi, mitä hän halusi joululahjaksi eikä hän ikinä osannut vastata. Useimmiten hän sitten saikin kaikkea nappiin osuvan ja hämmästyttävän epäkäytännöllisen rojun väliltä. Vaatteille oli aina käyttöä, joskus paketista paljastui kirja, jonka hän jaksoi lukea loppuun, kerran tai kaksi joku (Cid tai Barret) oli saanut älynväläyksen ja ostanut osia, joita hän pystyi hyödyntämään Fenririssä.

Tänä vuonna hän oli odottanut lisäystä lahjankyselijöiden joukkoon, mutta Reno ei ollut kertaakaan edes vihjaissut aikovansa hankkia hänelle paketin. Ensialkuun Cloud ei ollut välittänyt, mutta pyhien lähestyessä asia oli näpistänyt enemmän ja enemmän tilaa hänen ajatuksistaan. Hän oli ostanut Renolle lahjan, kai jotakin oli tulossa myös hänen suuntaansa? Ehkä Turk oli viime hetken shoppailijoita, niitä, jotka havahtuivat jouluun vasta aattona tuntia ennen kauppojen sulkemisaikaa ja ryntäsivät lähimmälle kioskille repimään hyllystä jotain persoonatonta krääsää. Kysymään hän ei ollut uskaltautunut. Ei sillä, että hänen lahjansa olisi ollut kovin ihmeellinen. Renolle oli vaikea ostaa mitään kulutushyödykkeiden ulkopuolelta, ja Cloud oli halunnut antaa lahjan, joka pysyisi maisemissa kauemmin kuin tupakka-aski tai viinapullo. Hän oli päätynyt 48-sarjan kolmesta ensimmäisestä tuotantokaudesta koottuun DVD-boksiin. Reno oli ehkä katsonut jaksot useampaan otteeseen, mutta ei vaikuttanut vieläkään kyllästyneen James Mackeyn seikkailuihin. Sitä paitsi jos levyt löytyivät omasta DVD-hyllystä, niitä ei tarvinnut lainailla epäsopua aiheuttavilta työkavereilta.

Heidän ensimmäinen joulunsa yhdessä. Cloud oli ollut yllättynyt Renon ilmoitettua, että tämä oli tulossa 7th Heaveniin. Hän ei ollut viettänyt joulua ilman AVALANCHEn jäseniä sen jälkeen, kun oli kerran näihin tutustunut. Hänelle joulu oli yhtä kuin piparin ja hehkuviinin tuoksuinen 7th Heaven, mutta hänestä olisi tuntunut oudolta, jos he olisivat viettäneet Renon kanssa pyhät eri osoitteissa. Turkin joulusuunnitelmista ei ollut ollut mitään käsitystä, mutta 7th Heaven tuskin oli ensimmäisenä listalla. Cloud ei ollut ottanut asiaa puheeksi, oli vain lillunut eteenpäin päivien virrassa ja toivonut ratkaisun tipahtavan taivaalta. Niin kuin se lopulta oli tipahtanutkin, jos kohta ei aivan taivaalta vaan hänen partnerinsa suusta.

Siinä missä mainitaan... Cloud kuuli askeleet, tunsi viinintuoksuisen henkäyksen pörröttävän niskavillojaan, tiesi katsomattakin punahiuksisen Turkin seisovan takanaan. Kukaan muu ei tullut yhtä lähelle, ei häilynyt niin likellä, että kehosta säteilevän lämmön pystyi aistimaan. Lähellä seisominen oli sallittua niin kauan kuin kukaan Tietämättömistä ei nähnyt. Pykälää ei ollut kirjattu mihinkään, mutta se oli silti voimassa. Ensinnäkin he olivat luvanneet Sheralle ja toisekseen Cloud ei ollut vieläkään varma, halusiko ystäväpiirinsä ääriheterojen tietävän. Alkoi tosin jo tuntua, että salaisuus kävi sitä painavammaksi mitä kauemmin hän sitä kantoi. Olisi ehkä ollut paras purskauttaa se yhtä aikaa kaikille ja käsitellä kaikkien reaktiot samalla kertaa.

Mutta tilanne oli mikä oli ja sen kanssa elettiin. Eivätkä he varsinaisesti teeskennelleet suhteensa olevan platoninen, tiettyjä tunteita vain ilmaistiin hillitymmin tiettyjen ihmisten aistipiirissä. Tänä iltana Tietämättömien kerhosta oli edustamassa Cid Highwind, joka ei ollut aivan yhtä paha vaihtoehto kuin Barret, mutta tarpeeksi paha kuitenkin.

Cidin läsnäolosta huolimatta Cloud ei yrittänyt vetää itseään irti, kun Reno kietaisi kätensä hänen vyötärönsä ympäri ja otti hänestä tukea kurkistaessaan olohuoneen lattialla kuolaavaa tyttökaksikkoa. ”Anna, kun arvaan: haluaisit liittyä spekulaatiokomiteaan, mutta et kehtaa, koska minä olen näkemässä?”

Cloud tuhahti. ”Juuri näin. Olet totisesti selvännäkijä.”

”Mm-m, harkitsin itse asiassa jättäväni Turkin duunit ja ryhtyväni hokkuspokkustelemaan.”

”Olisit sanonut aiemmin. Olisin hankkinut sinulle kristallipallon joululahjaksi.”

”Eiköhän hehkulamppu aja saman asian. Todelliset kyvyt eivät vaadi apuvälineitä. Tosin...” Renon ääni kävi mietteliääksi. Teeskennellyn mietteliääksi. Sävyksi, joka kieli taka-ajatuksista. ”..joskus apuvälineistä voi olla arvaamatonta iloa.”

Cloud tiesi, että oli parempi jättää kysymättä. Hän saisi kuitenkin selville jossain vaiheessa.

Sillä kertaa ’jossain vaiheessa’ koitti nopeammin kuin koskaan. Tifan antamasta lähtölaukauksesta juhlapoppoo liukeni olohuoneeseen ja varasi hetkessä kaikki istuttavat tasot. Cloud upposi nojatuoliin ja Reno parkkeerasi sen käsinojalle ties kuinka mones mukillinen hehkuviiniä hyppysissään. Yuffie ja Marlene suostuivat jäämään lattialle, ja näillä taisikin olla motiivina joulupukkeina toimiminen.

”Joko nyt, Tifa?” Yuffie kysyi.

”Saadaanko jakaa lahjat?” Marlene säesti.

Tifa nyökkäsi hymynkare suupielissään. ”Jakakaa, mutta yksi kerrallaan.”

Voi sitä riemua, joka lupausta seurasi. Tonttukaksikko hyökkäsi lahjojen kimppuun kilpaillen, kuka saisi oikeuden jakaa ensimmäisen paketin. Marlene ei pärjännyt liukkaille taskuvarkaan näpeille ja puuskahti närkästyneenä ninjaprinsessan kiskoessa läjästä ensimmäisen käärön.

Yuffie käänsi kortin näkyviin. ”’Hyvää joulua...’ Jaha, tämä onkin minulle.” Lahja päätyi metrin päähän brunetin hehkuviinilasin viereen.

Marlene nosti seuraavan lootan ja tavasi otsa kurtussa korttiin lätkityt harakanvarpaat. ”’Hyvää joulua Marlenelle, toivoo isi’. Jee, minulle!”

”Katsotaanpa, kenelle tämä on..?” Yuffie räpläsi jo seuraavaa pakettia. ”Kas vain, sekin on minulle.” Lahja singahti ensimmäisen seuraksi.

Tifa yskähti. ”Voisitteko jakaa muidenkin lahjoja kuin omianne?” Likat olivat epäilemättä painaneet mieleensä omien pakettiensa paikat ja kevensivät kasaa niistä alkaen.

”Ehkei teille muille ole mitään...”

Tifan pelleily-loppuu-nyt-tai-vietät-loppuillan-varastossa -katse palautti Yuffien ruotuun. Tosin vain osittain. Seuraava lahja poimittiin järjestyksen mukaan, mutta koska Yuffie oli Yuffie ja halusi aina tehdä asiat omalla tavallaan, paketit alkoivat lennellä saajilleen. ”Tifalle, Sheralle, Vincentille... HAH – minulle! Denzelille... Cidille...” Ninjaprinsessa oli viskaamaisillaan lahjan, mutta Tifan ja Sheran terävät älähdykset muuttivat tämän mielen ja onneksi niin, koska paketti oli kova. Silloin kun Cid sai kovia paketteja, niissä oli sisällä jotain raskasta, joka jättäisi osuessaan ikävät jäljet niin lattiaan kuin ihmisen kalloonkin.

”Yuffie, riittää”, Tifa puuskahti. ”Marlene saa jakaa lahjat yksinään.”

Pikkutytön silmät helähtivät loistamaan kilpaa kuusenlatvaan istutetun tähden kanssa, kun taas Yuffien naama venähti kuin tehdastuore kuminauha. ”Mut–” Tifan ehdoton mulkaisu katkaisi vastalauseen.

Marlene kävi vakavana vastuulliseen tehtäväänsä Yuffien ryömiessä sivummalle mököttämään. Ei ninjaprinsessa sentään kauan jaksanut mutristella suutaan, into palaili hehkuviinin ja kasvavan lahjakeon myötä. Marlene onnistui jakamaan lahjat sekä nopeasti että heittelemättä, ja pian kuusen alustaa värittivät ainoastaan varisseet neulaset. Juhlijat kävivät pakettiensa kimppuun, osa rivakammin, osa rauhallisemmin ja seuraillen muiden reaktioita hankkimiinsa lahjoihin.

Cloud oli puolimatkassa repimässä kolmannen paketin kääreitä, kun hän tunsi jotain. Tarkemmin ilmaistuna hän tunsi olevansa tuijotuksen kohteena eikä sen lähdettä tarvinnut etsiä käsinojaa kauempaa. Punahiuksinen Turk seurasi hänen sormiensa liikettä kuin jalkapallohuligaani Real Midgarin rankkarikisaa.

”Etkö avaa lahjojasi?” Cloud kysäisi, kun akvamariinikatse alkoi tuntua liian maaniselta ja liian vähän uteliaalta.

Reno napsahti ulos transsistaan. ”Avaan toki. Haluan vain nähdä, mitä sinä sanot omistasi.”

Cloud huoahti ja vaihtoi kääröä. Avataan sitten Renon lahja heti, jotta hän pääsee omien pakettiensa kimppuun. Oli hänkin utelias näkemään, mitä partneri piti 48-boksista, mutta luotti siihen, että tämä päästäisi jonkin äänen perehtyessään lahjaan. Punapään kiinnostus hänen reaktioonsa herätti pikkuruiset kellot aivojen varoitusnurkassa. Kenties Reno oli vain panostanut lahjaan tosissaan ja sen vuoksi vainosi häntä silmillään, mutta usein kun tämä näytti tuolta, tiedossa oli jotain Cloudin mielestä äärimmäisen kiusallista ja epämiellyttävää. Mutta oli vain yksi tapa saada asia selville. Cloud riipi paperit syrjään ja veti esiin mustanpunaisen pakkauksen.

Ensinäkemältä hän ei saanut lahjasta mitään tolkkua, vaikka pakkaus oli päältä läpinäkyvä. Hän käänsi sen kertaalleen ympäri, mutta huomasi tekstin juoksevan väärinpäin ja palasi alkuperäiseen asentoon. Mysteeri ei vain selvinnyt.

Hänen sormensa kohosivat raapimaan hiusrajaa. ”Tämä on... muovikoukku?”

”Ei mikään tavallinen koukku”, Reno puhkui hänen olkaansa vasten. Turkista äkkiä aistittava into oli verrattavissa Yuffieen ja Marleneen. ”Eikä se sitä paitsi ole tavallista muovia vaan asetaalia.”

”Mitä eroa niillä on?”

”En tiedä, mutta asetaali kuulostaa hienommalta.”

”Mitä tällä...?” Sanat kuolivat Cloudin huulille, kun hänen silmänsä osuivat pakkaukseen painettuun tekstiin. Huulet liikkuivat, kun hän tavasi mysteerit paljastavan sanan.

Eturauhasstimulaattori.

Sen jälkeen meno muuttuikin täydellisesti.

”Ei ikinä!”

”Mitä? Totta kai sitä kokeillaan!”

”Ei ikinä!” Gaian tähden, sellaista päivää ei tällä planeetalla nähtäisi, että hän suostuisi tunkemaan jonkin epämääräisen muovitikun sisuksiinsa! Sehän oli aivan käsittämättömän muotoinenkin, kuin kiemuraisilla jaloilla juokseva umpilisäke.

”Niin sinä olet sanonut kaikesta muustakin ja lopulta olet kuitenkin suostunut.”

Cloud pudotti pakkauksen syliinsä ja risti käsivarret rinnalleen varmana siitä, että nyt Reno häviäisi. Hän oli kieltämättä ajatellut monta kertaa, ettei suostuisi Renon kyseenalaisiin hullutuksiin, mutta ajattelua ei laskettu niin kauan kuin hän ei sanonut ajatuksiaan ääneen. Sen kerran kun hän puki ajatuksensa kuultavaan muotoon, hän myös piti kiinni sanoistaan. ”Annapa yksi esimerkki.”

”No... sanoit, ettet ikinä koske ruokaan, joka näyttää pöllön oksennukselta.”

Cloud muisteli hetken ennen kuin nyökkäsi. Siitä oli aikaa, mutta hän muisti käyttäneensä kyseistä vertausta. ”Joo?”

”Mutta söit kuitenkin viime maanantaina sen puoli tuntia seisseen lautasellisen muroja.”

”Ei se näyttänyt pöllön oksennukselta.”

”Näytti.”

”No ehkä se näytti, mutta tämä on eri asia. Tällä kertaa olen tosissani!”

Heidän keskustelunsa kiivas sävy ja kohonnut äänenvoimakkuus havahduttivat muut joulunviettäjät. Cloud tajusi äkkiä olevansa silmäparien kohteena, ja hänen poskiensa iho leimahti liekkeihin samaan aikaan, kun Tifan jälkiruokahyytelöön verrattava kylmä möhkäle lötsähti paidankauluksesta selkään.

Saakelin Reno, antaa nyt tällainen lahja... ja vielä keskellä AVALANCHEn jäseniä!

Katastrofi oli jo käynnistymässä. Marlene konttasi hänen luokseen ruskeat silmät täynnä uteliaisuutta ja viattomuutta, jonka kohtalo keikkui vaakalaudalla kiikkerämmin kuin koskaan aikaisemmin.

”Mitä sinä sait, Cloud? Mikä se on? Näytä!”

”Cloud!” Tifan ankara ääni viilsi ilmaa. Cloud tyrkkäsi pakkauksen selkänsä taakse, mistä Reno nappasi sen ja piilotti paitansa alle.

”Mikä se on?” Marlene yritti kurkistella hänen ohitseen, mutta Cloud häilyi Renon edessä, olkoonkin, ettei Turkin paita ollut läpinäkyvä.

”Vain sellainen tylsä aikuisten juttu”, hän ähkäisi naama kuumottaen.

”Varaosa Fenririin”, Reno lisäsi.

Marlene ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta olisi kenties jättänyt asian sikseen, jollei alati sensaationnälkäinen Wutain prinsessa olisi samalla hetkellä herännyt lahjaröykkiönsä uumenista. Yuffien pää napsahti pystyyn kuin lajitoverien kutsun kuulleella chocobolla ja mustat silmät syttyivät loistamaan pahaenteisesti.

Mitä sinä oikein sait, Cloud?”

Cloud heitti Renolle painavimman Tästä-muuten-puhutaan -katseensa ennen kuin ravisti päätään Yuffielle. ”Osan Fenririin, Renohan sanoi jo.”

”Pfft, niin varmaan. Sen vuoksi lahja on piilossa Renon paidan alla ja sinä loistat punaisena kuin rykelmä tonttuja. Lyön shortsini vetoa, että siinä paketissa on K-18-leima.”

Sillä hetkellä Cloud teki uudenvuoden lupauksen. Hän lupasi pyhästi, että heti vuoden vaihduttua alkaisi harjoitella sekä näkymättömäksi muuttumista että pitelemättömien ninjatyttöjen vaientamista. Koska hän ei enää ikinä halunnut joutua yhtä tuskalliseen pinteeseen.

”Yuffie...” Tifa aloitti, mutta hänet keskeytettiin. Yllättäen keskeytys ei tullutkaan Yuffien vaan Marlenen suunnasta.

”Onko se romanttinen lahja? Siksikö sinä et halua näyttää sitä, Cloud?”

Cloud ei muistanut olleensa elämänsä aikana monesta asiasta yhtä kiitollinen kuin siitä, ettei Cid näyttänyt kuulleen Marlenen sanoja. Vaalea pilotti oli juuri kriittisimmillä hetkellä avannut kovan pakettinsa ja velloi nyt täysin oman lahjansa (jotain öljyiseltä mutterikasalta näyttävää) lumoissa. Jos hänen pärstänsä olikin äsken muistuttanut tonttupataljoonaa, nyt se oli takuulla verrattavissa paloautoilla hurjasteleviin pukin apureihin. Reno pyrskähti, mutta hän ei ollut varma, kertoiko ääni hermostuksesta vai huvituksesta – kuten ei siitäkään, halusiko edes ottaa selvää. Mikä helkkari siinäkin oli, että hän onnistui pelkällä läsnäolollaan ajamaan itsensä yhä vain nolostuttavampiin tilanteisiin?

Tifa rikkoi hiljaisuuden. ”Marlene, keskityhän taas omiin paketteihisi. Sinulla on minun ja Vincentin antama lahjakin vielä avaamatta.”

”Juu, minä katson ne, Tifa”, tyttö lupasi. ”Olisin vain halunnut tietää, mitä Cloud sai. Mutta jos se on salaisuus, niin ei sitten.” Marlene huoahti itsekseen ja kääntyi ympäri, palasi oman lahjakekonsa pariin. Juuri, kun Cloud uskoi vaaran olevan ohi, tyttö puhui uudelleen, hiljaa mutta niin, että sanat kuuli vaivatta, jos sattui keskittymään. ”Te luulette, että minä olen ihan pikkuvauva enkä tajua mitään. Kyllä minä tiedän, että Cloud ja Reno tykkäävät toisistaan.”

Yuffien suunnasta kuului hyvin epämääräinen ääni. Tifa vilkaisi Vincentiä, Vincent vilkaisi Tifaa, Shera päästi tirskahduksen, Denzel yskäisi, Cloud tunsi Renon vilkaisevan itseään, tunsi tämän virnuilevan (koska hänelle oli kehittynyt ylimääräinen aisti Renon virnuilua varten) ja sitten Marlene jatkoi.

”Eivät he naimisissa ole, koska kaksi poikaa ei voi mennä naimisiin, mutta ei aina tarvitsekaan. Eiväthän Tifa ja Vincentkään ole naimisissa.”

Cid oli vihdoin päässyt mutterilahjansa synnyttämän hurmoksen yli ja nosti päänsä. Ensireaktiona todistettiin sinisten silmien hölmistynyttä räpsähtelyä. ”Mitä tautista tuo likka höpisee? Tifa, minkälaisia ohjelmia sinä annat hänen katsoa?”

”Mitä sinä Tifalle uhoat?” Shera äyskäisi. ”Muistelehan, kuka on Marlenen virallinen huoltaja.”

”Ai meinaat, että Barret tyrkyttää likalle jotain hinttapuliromantiikkaa?”

Sana viilsi korvia. Cloud aisti Renon jähmettyvän olkansa takana ja toivoi, ettei Turk saisi päähänsä ryhtyä sanaharkkaan Cidin kanssa. Pilotti ehkä hyväksyi Turkin läsnäolon, mutta sopu säilyi ainoastaan, mikäli Reno jaksoi pitää suunsa kiinni. Cloud ei uskaltanut kurkistaa taakseen, hänen partnerinsa mieliala heijastui tarpeeksi selkeästi jo nojatuolin pehmusteista. Mutta Reno ei sanonut mitään.

Ehkei hän olekaan ärsyyntynyt. Ehkä hän pelkää, että muuan sekaidentiteetistä kärsivä lähettipoika friikkaa jälleen.

Totta. Pitäisikö friikata?


Cloud tunnusteli oloaan, mutta joutui toteamaan, ettei oikein ollut friikkaustuulella. Teki mieli häipyä huoneesta ja yksi puoli häntä halusi näpäyttää Cidiä, mutta mikään ei liputtanut sen puolesta, että hänen olisi pitänyt seota ei-niin-heteroseksuaalisesta suhteestaan. Hän siirsi kättään vaivihkaa taemmas, niin että se kosketti Renon sormia, piti sen paikoillaan, kunnes punapään pahin jännitys laukesi.

Hitto, meidän pitää varmaan puhua tästä.

Jossain välissä, kun joulu olisi saatu kunnialla vedettyä loppuun ja he olisivat taas kotona Renon kanssa. Sitten hän jollain tapaa vakuuttaisi poikaystävänsä siitä, ettei ollut toistamassa 7th Heavenin yläkerrassa sattunutta surullisen kuuluisaa kohtausta.

Cloud yritti valmistautua siihen, että pari ratkaisevaa johtoa Cidin yliskammarissa vihdoin löytäisivät toisensa – jos hänen tänä jouluna kuului tulla kokonaan kaapista, hyvä on, tapahtukoon niin – mutta vaalea pilotti ainoastaan tiiraili seuruetta kulmat koholla ennen kuin hymähti itsekseen. Shera ohjasi tämän huomion nopeasti toisaalle ja hiljalleen kaikki palailivat availemaan lahjojaan. Kaikki paitsi Reno, joka ilmoitti käyvänsä tupakalla mutta kävelikin Cloudin entiseen työhuoneeseen, heidän joulunaikaiseen makuukamariinsa. Turkin palattua tämän paidan alta loistaneet muhkurat olivat suoristuneet, mutta kukaan ei ottanut Cloudin lahjaa enää puheeksi, ei edes Yuffie.


*


”Kiitos vielä kerran! Hyvää yötä!”

”Öitä, nähdään huomenna!”

Highwindit poistuivat 7th Heavenistä puolenyön aikaan mukanaan muovikassillinen lahjoja. Muu juhlajoukko aikoikin viettää sen yön baarilla. Tifa oli tarjonnut yöpymismahdollisuutta myös Cidille ja Sheralle, mutta nämä ilmoittivat menevänsä mieluummin kotiinsa ja palaavansa taas seuraavan päivän juhlalounaalle. Denzel ja Marlene olivat olleet unten mailla jo reilun tunnin, vaikka Cloud epäili, ettei ainakaan poika nukkunut. Tämä oli saanut lahjaksi uuden käsikonsolipelin, jota saattoi pelata kuulokkeet korvissa peiton alla. Luultavasti Tifakin arvasi kasvattinsa puuhat, mutta antoi ne anteeksi joulun nimissä eikä käynyt kertaakaan lastenhuoneiden ovella.

Cloud käveli Reno perässään entiseen toimistoonsa ja istahti vierassängylle. Punkka oli vain 120-senttinen, mutta kyllä siinä yhden yön nukkui vaikka kylki kyljessä. Patjapari lattialle olisi ollut toinen vaihtoehto, mutta nurkat tuppasivat vetämään talvella ja aamulla olisi herännyt puolikohmeisena. Reno työnsi oven kiinni jäljessään ja hetken harkinnan jälkeen naksautti avainta lukossa.

Cloudin katse kiersi huoneessa. ”Mihin sinä työnsit sen... minun lahjani?”

”Istut melkein sen päällä.” Reno asteli sängylle ja nykäisi paketin peittojen alta. ”Joko olet valmis tutustumaan siihen tarkemmin?”

Cloud tarkasteli partnerinsa kasvoja, mutta merkkejä kaksimielisyydestä ei näkynyt. Reno viittasi ainoastaan hänen alkushokkiinsa, joka ei totta puhuen ollut vieläkään asettunut. Hän nosti paketin hiukan vastahakoisesti ja käänteli sitä sormissaan.

Hän oli ostanut Renolle DVD-boksin. Reno oli ostanut hänelle seksilelun. Anaalilelun.

”Avataan se.” Punapää ojensi hänelle sakset, mistä lie oli löytänyt nekin, ja heilautti itsensä sängylle hänen viereensä.

Cloud napsi paketin auki ja nosti päällimmäisen, läpinäkyvän muovinpuoliskon, jolloin moneen kertaan taiteltu käyttöohje putosi hänen syliinsä. Kapistus itse, valkoinen mötikkä, jonka muotoa saattoi verrata ainoastaan ihmiskehon hyödyttömimpään elimeen (ja ehkä kakkapökäleeseen, jos sille tielle halusi lähteä), jäi lepäämään sille kaiverrettuun syvennykseen.

Jos hänen ensimmäinen ajatuksensa olikin ollut ’Ei ikinä!’, toinen käsitteli möhkäleen kokoa. Se oli... suuri. Okei, tarkkaan ottaen hänen takaportissaan oli vieraillut huomattavasti isompikin objekti, mutta jotenkin elävä kehonosa oli tyystin eri asia kuin muovi... tai siis asetaalikoukku.

”Sinä annoit minulle anaalilelun joululahjaksi”, Cloud totesi mieli turtana. Kun hän lausui tapahtuneen ääneen, se kuulosti täsmälleen asialta, jota Renolta saattoi odottaa. Miksei hän ollut siis odottanut?

”Olisitko mieluummin ottanut jotain hyödytöntä roinaa, jota käytetään kerran lahjanantajan mieliksi ja unohdetaan sitten komeroon, kunnes se jonkin muuton yhteydessä kärrätään kirpputorille?”

”En, mutta...”

”Cloud, hei!” Renon ääni kohosi. ”Minä ostin tämän sinulle ihan hyvissä aikeissa! Etsin tätä ties kuinka pitkään ja maksoin itseni kipeäksi – nämä eivät ole ihan halpoja leluja. Kehittäjä omistaa edelleen patentin.”

Cloud nolostui. Kun Reno sen noin sanoi, hän tunsi itsensä kelvottomaksi poikaystäväksi. Varmasti Reno oli nähnytkin vaivaa ja hankkinut omasta mielestään erinomaisen lahjan, ja nyt Cloud vaikutti paitsi huonosti kasvatetulta myös kiittämättömältä. Tapahtunut oli hänen oma vikansa. Ensi kerralla pitäisi sanoa suoraan, mitä hän paketin sisällöltä toivoi.

”Anteeksi”, hän mutisi. ”Minä vain... yllätyin.”

Reno tuhahti ja taputti häntä selkään. ”Älä nyt vedä itseäsi hirteen, Chocobopää. En minä sitä kauan etsinyt, tiedän kyllä, mistä näitä kavereita saa. Pyydän vain, ettet heti tyrmäisi sitä. Luepas esittelyteksti. Ehkä se muuttaa mielesi.”

Cloud noukki pikku neliöksi puserretun ohjeen ja räpisteli sen auki. Mitä halvatun..? Hän silmäili ällistyneenä A3:n kokoiseksi avautuvaa, pikkuruista pränttiä pursuilevaa tulostetta.

”Tämähän on pitkä kuin pormestarin juhlapuhe!”

”Huomasitko tuon kohdan?” Reno osoitti lappusta. Kun Cloud ei samalla silmänräpäyksellä paikallistanut vaadittua riviä, punapää nappasi käyttöohjeen ja alkoi lukea ääneen. ”’Harjoitukset johtavat voimakkaaseen orgasmiin, niin kauan kuin niitä suoritetaan. Orgasmi on väistämätön!’” Reno läimäytti lappua. ”Käyttäjät kertovat saaneensa jopa kuusi orgasmia tunnissa.”

Hmm, okei, nyt hänen oli myönnettävä, että hän oli vastahakoisen kiinnostunut. Kuusi orgasmia tunnissa, se oli paljon se. Siksi toiseksi vaikkei heidän seksielämänsä erityisen puisevaa ollutkaan, hänen täytyi myöntää, että jonkin uuden kokeileminen oli käynyt mielessä. Hän oli vain itse ajatellut pikemminkin erikoisia asentoja, erilaisia paikkoja ja ehkä, ehkä sidontaa, ei anaalileluja.

”Näin videon äijästä, joka kokeili tuota. Tyyppi vollotti ääneen – eikä todellakaan kivusta!”

Cloud huoahti ja pyyhkäisi silmiään. Pakkososiaalistuminen ja hehkuviinin haihtuminen verestä tekivät hänen olonsa raukeaksi. Mistä Reno kaivoi energiansa?

”Minä ainakin haluan kokeilla sitä, vaikket sinä uskaltaisi”, punatukka julisti.

Sen hän ainakin uskoi.

Hän rohkaistui vihdoin poimimaan lelun kuoristaan. Se tuntui sormissa viileältä, liukkaalta, steriililtä, vaikka haisikin aavistuksen muovilta. Ohjeen mukaan se tuli asentaa niin, että toinen koukkujaloista painoi välilihaa ja sen jälkeen supistella lihaksiaan, jolloin laite havahtui ja alkoi myötäillä supistuksia, ikään kuin synnyttää niitä itsestään. Lappunen mainosti eturauhasta Gaian maailmanperintökohteisiin verrattavana ihmeenä, ja siinä kohdassa Cloud tunsi liikkuvansa jo hivenen tukevammalla maaperällä, hän oli sentään tutustunut oman eturauhasensa toimintaan ja tiesi, miltä sen stimulointi tuntui. Mutta... kuusi orgasmia tunnissa??!

Kun Renon silmät alkoivat polttaa reikiä hänen ohimoonsa, hän laski lahjansa takaisin pakkaukseen ja painoi muovikannen paikoilleen niin hyvin kuin se vielä meni. Onnistuttuaan taittelemaan ohjelappusen A5:ksi hän työnsi sen lahjan kera läpinäkymättömään muovipussiin ja jenkkikassiinsa. Taskuun, jonka vetoketjun hän sulki.

”Emme kokeile sitä täällä.”

”En ajatellutkaan. En halua ruveta ulvomaan Lockhartin tai etenkään Valentinen kuullen ja luulen, että pikkulikkakin voi elää ilman konkreettisia todisteita lahjasi laadusta.” Reno alkoi puhuessaan nyhtää paitaa päältään ja tämän ääni vaimeni kankaaseen. ”Helkkari vie, luulin jo, että syöksyt hukuttautumaan lumihankeen, kun pirpana alkoi puhua meistä. Lockhartkaan ei ole tainnut tajuta, että hänen semiadoptiomukulansa tietää. Kersat ovat huomattavasti tarkkanäköisempiä kuin kukaan arvaakaan.”

”Oletko ylpeä minusta, kun en syöksynytkään?” Cloud kysäisi – oikeastaan vain hetken mielijohteesta.

Reno naurahti ja viskasi paitansa kassinsa päälle ennen kuin kävi housujensa kimppuun, kiskoi ne jalastaan ennätysajassa ja mönki peiton alle. ”Et uskokaan, kuinka ylpeä. Olisin pitänyt sinulle puheen, jollei Highwindin rapahousu olisi istunut metrin päässä.”

Cloud seurasi partnerinsa esimerkkiä vaatteiden vähentämisessä. Aika käydä nukkumaan. Muu talo oli hiljentynyt ja Marlene todennäköisesti herättäisi huushollin seitsemän jälkeen.

”Olin ihan oikeasti”, Reno sanoi, nousi kyljelleen kyynärpää patjaan tuettuna ja pää pystyssä käden varassa. Ääni ja kasvot olivat saaneet totisen hunnun. Mutta sitten, koska Renoa ei ollut koskaan palkittu kaupungin vakavimman miehen tittelistä, tämä heitti jutun läskiksi heti seuraavassa lauseessaan. ”Kyllä sinusta vielä tosihomo tulee.”

Cloud hymyili itsekseen, naurahtikin. Hän nyhti viimeiset vaatekappaleet yltään ja asettui pitkäkseen. Tifa oli varannut heille kaksi peittoa, mutta Reno kohotti silti omaansa kehotukseksi. Cloud hinautui lähemmäs vuodevaatteita, jotka olivat jo ehtineet lämmetä, mutta toi oman peittonsa mukanaan ja asetteli sen puoliksi toisen alle. Tyynyt olivatkin jo käytännössä lomittain niukan tilan vuoksi. Hän pudotti päänsä tyynylle ja antoi Renon laskea käsivartensa, vetää hänet kiinni tuttuun kehoon. Kun Turk painoi suudelman hänen hiuksiinsa, lämpö sykähti hänen sisuksissaan ja hymy levisi uudelleen hänen huulilleen.

”Luuletko, että voisit ehkä, mahdollisesti edes harkita kokeilevasi uutta leluasi?”

Cloud veti henkeä ja puhalsi pitkään. ”Mm-mh, ehkä.”

”Ehkä?”

”Ehkä.”

”Pidän tuota lupauksena.”

”Sen kuin. Hyvää joulua, Reno”, Cloud mumisi sulkiessaan silmänsä.

”Hyvää joulua, Chocobopää.”


~ END ~


A/N: Aneros
Kiva lelu varmasti, ei siinä mitään, mutta repeiltiin kavereiden kanssa kyllä aikoinaan tuolle esittelylle. Se on vain niin... antaumuksellinen ja välillä niin kökköä suomea. ”- johtavat orgasmiin niin kauan kuin niitä suoritetaan.” ”Orgasmi on väistämätön!” LOL!

whitelily - September 13, 2012 07:39 AM (GMT)
XD *repeilee* Luin tämän ficin jo jouluna kun se ilmestyi, mutten ole saanut aikaiseksi kommentoida sitä.

Vaikka luin tämän uudelleen sain edelleen tästä hyvät naurut. Kirjoitat todella ihanasti Cloudista ja Renosta. Saat heidät tuntumaan niin luonnollisilta.

Aikamoinen temppu Renolta antaa tuollainen lahja Cloudille keskällä AVALANCHE:n joulujuhlaa. Toisaalta se toi tarinaan ihan mukavan konfliktin ja teki myös tarinasta mielenkiintoisen.

Kaikki kirjoittamasi hahmot tuntuivat todella luontevilta ja omilta persooniltaan. Tarinastasi välittyy jouluntunnelma. Ficci tarjosi mukavan lukukokemuksen ja ehkä hieman arkisemman kuin mitä peleissä on annettu, jo0s nyt joulua voi sanoa arkiseksi XD

Idea ficissä toimii hyvin. Marlene oli myös oikein söpö ja kivasti otettu mukaan ficciin. Pidin myös siitä, mitä Marlene mutisi siitä, että Cloud ja Reno pitävät toisistaan.

Olisi myös mielenkiintoista lukea siitä kun he kokeilevat lelua ensimmäisen kerran ;)

Nami - September 14, 2012 07:43 AM (GMT)
Kiitos kommentista, whitelily! Arjen kuvaaminen on musta aina erityisen mukavaa, kuten muistakin ficeistäni ja tarinoistani pystyy päättelemään. Se on se puoli, johon SE saisi ehkä panostaa peleissä enemmän. Tosin sitten voisivat myyntiluvut laskea, en tiedä... ;)

Reno on Reno eikä aina ajattele. Tai ehkä se oli kuvitellut lahjojenjakotilaisuuden hieman erilaiseksi. Lapset taas on monesti paljon tarkkanäköisempiä kuin aikuiset tajuaakaan. Oli pakko ottaa tuo Marlenen huomio mukaan tähän. Se on hoksannut jo ajat sitten, mutta kukaan aikuisista ei ole tajunnut *kjäh*. Cid ei ole vieläkään huomannut mitään.

Kyllä mulla kävi mielessä kirjoittaa lelun kokeilusta, mutta katsotaan, saanko kohtausta koskaan paperille. Ideahan lähti alun perin Aneroksen uskomattomasta käyttöohjeesta/kuvauksesta. Se on oikeasti tosi, tosi pitkä ja välillä erittäin kömpelöä suomea (mistä tällainen fennisti tietysti repi hurjasti huumoria).

Mutta kiva, että tykkäsit ja jätit kommentinkin! :)

Kitsunebi - September 15, 2012 10:40 AM (GMT)
Olipa aika huvittava ficci kyllä. Mutta jotenkin tää silti herätti joitain vihan tunteita Cidiä kohtaan, tai siis, mun mielestä se on jotenkin tökerö ihminen, enkä edes taida pitää kyseisestä hahmosta.
Mutjoo, Yuffie oli mahtava tässä ficissä, varsinkin se "Mitä sinä oikein sait, Cloud?"
Jotenkin kykenin niin kuvittelemaan miten Yuffie sen sanois. :D
Mut todella mukava ficci. Harmi, etten oo lukenu aiemmin :(




* Hosted for free by InvisionFree