Author: Emmi
Challenge: FF10, suo
Rating: K-13
Disclaimer: Beatrix, qut ja paikat kuuluvat Square Enixille.
A/N: Haastesanat uhkaavat loppua ja paljon jäi aukkoja Beatrixin elämään.
Ficin oli tarkoitus loppua toisella tavalla, mutta yleisön pyynnöstä muutin lopun kokonaan. Syy selviää myöhemmin. Tämä versio ei ehkä ole ole se parempi, mutta voin vakuuttaa tämän olevan onnellisempi (vaikka sitä ei kyllä heti uskoisi).
Yö suolla1787
Päivä oli jo kääntynyt illaksi. Hämärän myötä sammakoiden kuoro oli voimistunut entisestään ja koko suo oli peittynyt tiheään usvavaippaan, joka sai paikan näyttämään aavemaiselta. Sumun keskellä rämpi kaksi aseistautunutta miestä, jotka sohivat miekoillaan pitkää heinikkoa. He näyttivät etsivän jotain, mutta alkoivat jo turhautua suossa tarpomiseen.
”Eivät he täällä ole”, rotevampi miehistä tuhahti. ”Jatketaan matkaa.”
Hänen kumppaninsa siveli partaansa.
”Kummallista. Olisin voinut vannoa niiden ipanoiden juosseen tännepäin.”
”Ehkä se oli vain harhautus”, ensimmäiseksi puhunut totesi. ”He ovat yllättävän vikkeliä.”
”Olkoon sitten”, parrakas mies myöntyi. ”Pomo ei kyllä ilahdu, jos palaamme tyhjin käsin.”
”Äh, sanotaan vaikka, että aarre upposi suohon”, toinen sanoi. ”Minua ei ainakaan huvita olla täällä yhtään pidempään. Saappaani ovat aivan litimärät.”
”No, jos kerran olet sitä mieltä…”
Partasuu huitaisi vielä kerran miekallaan ja pieni lintu lehahti lentoon heinien seasta.
”Ala tulla jo”, hänen toverinsa murahti ja molemmat miehet katosivat pimeyteen.
Hetken oli hiljaista ja vain sammakoiden kurnutus täytti ilman. Mutta sitten heinät alkoivat liikkua ja vaalea teinipojan pää ilmestyi näkyviin. Poika tähysteli ympärilleen, kunnes oli varma, että miehet olivat lähteneet.
”Beatrix, voit tulla esiin”, hän sanoi ja suunnilleen samanikäinen tyttö nousi ylös heinikosta.
”Olipas se tällä kertaa tipalla”, Beatrix totesi irrotellessaan roskia hiuksistaan. ”Toinen miehistä huitoi miekallaan aivan minun lähelläni!”
”Mitään ei kuitenkaan tapahtunut”, poika sanoi.
”Ensi kerralla emme välttämättä ole yhtä onnekkaita.”
”Kyllä me aina selviämme, tavalla tai toisella”, poika tokaisi. ”Ja ainakin saimme hyvän saaliin.”
Poika heilutteli kädessään pientä, ruskeaa rahapussia.
”Roland, varo, ettet pudota sitä”, Beatrix huolestui. ”Paljonko saimme?”
Roland avasi pussin nyörin ja hämmästyi nähdessään sen sisällön.
”En ehkä lainkaan ihmettele, miksi miehet eivät helpolla luovuttaneet”, hän sanoi ja ojensi pussin Beatrixille. Tyttö ei ollut uskoa silmiään, sillä pussissa kimalteli kaksi kupopähkinän kokoista jalokiveä.
”Meidän olisi varmaan parempi palauttaa ne”, Beatrix sanoi, mutta Roland oli eri mieltä.
”Näyttivätkö miehet siltä, että he olisivat hankkineet kivet rehellisin keinoin? Tuskin. Aarre on nyt meidän ja sillä selvä.”
Roland sieppasi pussin takaisin itselleen ja tunki sen housuntaskuunsa.
Beatrix huokaisi. Lähtiessään kaksi vuotta aikaisemmin Dalista, ei hän ollut kuvitellut joutuvansa alentumaan varkaaksi. Heistä piti tulla seikkailijoita tai palkkionmetsästäjiä, mutta toisin oli käynyt. Juuri kukaan ei ollut ottanut tosissaan tyttöä ja poikaa, jotka olivat olleet lähes lapsia saapuessaan Lindblumiin. Jotenkin heidän oli täytynyt ansaita elantonsa ja varasteluun siirtyminen oli tapahtunut kuin itsestään. Pikkunäpistyksillä sai leivän pöytään, mutta herroiksi he eivät eläneet. Jalokivistä he voisivat vihdoin saada suuremman summan rahaa, mutta murikoiden myyminen saattoi olla vaikeaa.
”Pohditaan aamulla, miten toimimme seuraavaksi”, Roland sanoi haukotellen. ”Yritetään nyt löytää kuiva paikka, johon voimme asettua levolle.”
”Minulla on kauhea nälkä”, Beatrix valitti. ”Vatsani murina olisi hyvin voinut paljastaa miehille olinpaikkamme.”
”Kun palaamme Lindblumiin ja saamme saaliin kaupaksi, ei sinun vähään aikaan tarvitse nähdä nälkää.”
Samassa Beatrixin nenään tulvahti kuin tilauksesta herkullinen tuoksu.
”Joku tekee ruokaa”, hän totesi ja Roland kohotti kulmiaan.
”Täällä? Luulin suon olevan asumaton.”
Beatrix nuuhki hetken ilmaa ja uskoi pian tietävänsä, mistä suunnasta tuoksu tuli.
”Tännepäin!”
Beatrix alkoi raivata tietä heinikossa ja Roland lähti hieman epäröiden tytön perään.
”Ettei vain nälkä saa sinua kuvittelemaan olemattomia…”
Mutta sitten myös Roland haistoi ruuan.
”Mistä tiedät, että ruuan keittäjä on ystävällinen?” hän kysyi, mutta Beatrix oli liian nälissään pohtiakseen asiaa pidemmälle. Sitten tyttö pysähtyi. Roland rämpi hänen rinnalleen ja hänen silmänsä laajenivat.
”
Mikä tuo on?”
He olivat saapuneet tolppien päälle kyhätyn, heinäkattoisen talon luokse, jonka edustalla hyvin eriskummallinen olento hämmensi suurta pataa. Olennolla oli päässään kokkihattu ja sen suusta roikkui valtava kieli.
”En tiedä”, Beatrix kuiskasi. ”Mutta ehkä häneltä liikenee maistiaiset myös meille.”
Ennen kuin Roland ehti estää, astui Beatrix esiin pusikosta ja marssi rohkeasti olennon luokse.
”Hyvää iltaa”, Beatrix sanoi ja otus lopetti keitoksensa hämmentämisen. Se tapitti hetken Beatrixia, mutta jatkoi sitten taas työtään.
”Tuoksuu herkulliselta”, Beatrix sanoi.
”Tietysti!” olento tiuskaisi. ”Me qut tehdä maailman paras ruoka.”
Qu? Beatrix ei ollut koskaan kuullut sellaisesta olennosta, vaikka oli sentään opiskellut valtavasti. Qu ei kuitenkaan vaikuttanut kovin vihamieliseltä, joten Beatrix päätti esittäytyä.
”Minä olen Beatrix”, hän sanoi ja kumarsi kohteliaasti. ”Ja tässä on ystäväni Roland.”
Rolandin oli pakko tulla esiin ja hän loi moittivan katseen Beatrixiin.
”Quan”, qu sanoi. ”Hauska tavata.”
Olento jatkoi keitoksensa sekoittamista ja Beatrix tunsi nälän yhä kovempana vatsassaan.
”Mitä sinä keität?” tyttö tiedusteli.
”Tämä on salainen resepti”, Quan vastasi. ”Minä luvata opetella se täydellisesti mestari Qualen paluuseen mennessä.”
”Saisimmeko mahdollisesti maistaa keitosta hiukan?” Beatrix kysyi varovasti. ”Emme ole syöneet mitään koko päivänä.”
Nuorten yllätykseksi Quan nyökkäsi.
”Minä tarvitakin koemaistajaa.”
Qu nappasi vieressään olevasta puusangosta kaksi syvää lautasta ja kaatoi kauhallisen keittoa kumpaankin. Sitten hän ojensi lautaset Beatrixille ja Rolandille, jotka istahtivat aterioimaan talon portaille.
”Sanokaa rehellinen mielipide!”
Vasta nyt nuorille selvisi, että qu oli valmistanut padassaan sammakkosoppaa. Beatrix alkoi mukisematta lusikoida keittoa suuhunsa, mutta Roland tuijotti epäilevänä lautasellaan lilluvia sammakonkoipia.
”Syö nyt!” Beatrix kehotti. ”Se maistuu paremmalta kuin voisi uskoa.”
Roland työnsi varovasti yhden sammakonpalan suuhunsa, mutta sylkäisi sen sitten takaisin lautaselleen.
”Eikö se olla hyvää?” Quan kysyi huolestuneena.
”Ei… tarkoitan, minä olen jo kylläinen.”
Roland työnsi lautasen syrjään, mutta Beatrix ahmi oman annoksensa viimeistä lusikallista myöten.
”Harmi, ettei Roland jaksanut syödä”, hän sanoi pahoitellen. ”Ruoka oli nimittäin erinomaista.”
”Mukava kuulla”, Quan sanoi tyytyväisenä ja keräsi lautaset pinoon.
”On hieman noloa pyytää lisäpalvelusta näin maittavan aterian jälkeen, mutta voisimmeko kenties saada yösijan?” Beatrix tiedusteli sitten.
”Mestari Quale ei ehkä pidä siitä, että te yöpyä talossa”, Quan totesi. ”Mutta minä voida lainata teille teltta.”
Ehdotus kuulosti paremmalta kuin Beatrix ja Roland olivat toivoneet. He olivat nukkuneet niin usein taivasalla, että teltta tuntui lähes luksukselta.
”Odottakaa tässä.”
Quan nappasi astiat mukaansa ja kiipesi sisälle taloon.
”Et kai oikeasti tykännyt keitosta?” Roland irvisti qun mentyä. ”Tunnen yhä kuvottavan maun suussani.”
”Ei se ehkä mitään suurta herkkua ollut”, Beatrix myönsi. ”Mutta ravitsevaa. Sitä paitsi olisi ollut epäkohteliasta kieltäytyä, varsinkin kun sanoin olevamme nälkäisiä.”
Siinä Beatrix oli oikeassa. He eivät ehkä olisi saaneet yhtä lämmintä vastaanottoa, jos molemmat olisivat nirsoilleet ruuasta.
Samassa Quan palasi heidän luokseen mukanaan pieni öljylamppu, kaksi peittoa sekä kokoontaitettu teltta.
”Te saada pystyttää se ihan mihin haluatte”, hän sanoi hymyillen. Nuoret kiittivät kohteliaasti ja toivottivat sitten hyvät yöt qulle, joka katosi takaisin taloonsa.
Beatrix ja Roland etsivät mahdollisimman kuivan alustan ja alkoivat sitten kasata telttaa. Pienen pähkäilyn päätteeksi he saivat sen pystyyn ja saattoivat vihdoin valmistautua yöpuulle.
Teltta oli käsittämättömän pieni ollakseen qun omistama, sillä ryömittyään sisään makasivat Beatrix ja Roland aivan kylki kyljessä. Yksi qu olisi saattanut hyvällä tuurilla onnistua ahtautumaan telttaan, mutta silloinkin saumat olisivat olleet koetuksella. Nuoret saivat olonsa kuitenkin kohtalaisen mukavaksi, jos ei otettu huomioon ulkopuolelta kantautuvaa äänekästä sammakoiden kurnutusta.
”Mehän voisimme vaikka jäädä tänne”, Beatrix ehdotti, mutta Roland ei innostunut ajatuksesta.
”Asumaan sen omituisen qun kanssa? Minä en ainakaan syö enää yhtään sammakkoa.”
”Mikä meidän olisi täällä ollessa?” Beatrix sanoi. ”Täältä kukaan ei enää etsi meitä ja sitä paitsi Quan osaa varmasti kokata muutakin.”
”Tietysti voisimme piileskellä kunnes tilanne rauhoittuu”, Roland totesi. ”Sitten palaamme Lindblumiin ja myymme jalokivet. Ehkä voisimme jopa vuokrata pienen asunnon.”
”Ja unohtaisimme kaikki seikkailut?”
Roland pohdiskeli hetken.
”Voisihan paikallaan oleminen tietysti käydä pidemmän päälle tylsäksi. Entä jos värväytyisimme Lindblumin armeijaan? Sinähän olet aina halunnut olla sotilas.”
”Olemme Alexandriasta”, Beatrix muistutti. ”Armeijaan tuskin huolitaan naapurivaltion kansalaisia. Ja luuletko taitojesi tosiaan riittävän sotilaalle?”
Beatrix näpäytti leikkisästi poikaa ja tämä oli olevinaan loukkaantunut, vaikka molemmat tiesivät varsin hyvin Beatrixin olevan parempi käsittelemään asetta.
Sammakoiden ääni tuntui muuttuvan aina vain kovemmaksi ja nyt mukaan oli yhtynyt vielä pöllön huhuilu.
”Eihän tässä metelissä saa nukuttua”, Roland valitti.
”Ei sitten nukuta.”
Beatrix nousi istualleen ja sytytti öljylampun.
”Kadutko koskaan, että lähdimme kotoa sillä tavalla?” tyttö kysyi äkkiä.
”Ehkä vähän”, Roland myönsi. ”Mutta ei äiti olisi ikinä päästänyt minua lähtemään.”
”Hän varmasti kaipaa sinua”, Beatrix sanoi hiljaa.
”Voi olla, mutta ainakin hänellä on yksi suu vähemmän ruokittavana.”
Beatrix sipaisi ruskeita hiuksiaan.
”Minä en edes tiedä, välittääkö äiti minusta. Kenties hän tunsi olonsa helpottuneeksi huomatessaan minun häipyneen.”
”Eiköhän hän rakasta sinua omalla tavallaan”, Roland sanoi, mutta Beatrix ei vastannut.
”Minä olen joka tapauksessa tyytyväinen päätökseeni”, Beatrix sanoi. ”Mieti, jos olisin joutunut Trenoon kouluun. En olisi ikinä sopeutunut niiden aatelisten hienohelmojen joukkoon.”
”Minä olisin kyllä hakenut sinut pois”, Roland tokaisi. ”Pelastanut sinut julman rehtorin kynsistä.”
”Kuinka urhoollista”, Beatrix naurahti. ”Mutta kiitos kuitenkin.”
Beatrix paneutui jälleen makuulle ja hetken ystävykset vain katselivat toisiaan öljylampun himmeässä valossa. Roland oli toisinaan hitusen lapsellinen, mutta Beatrix välitti pojasta silti. Joskus tuntui, että he olivat enemmän kuin pelkkiä ystäviä, sillä Roland oli Beatrixille kuin oma veli, jota hänen kuului suojella. Viime aikoina Beatrix oli alkanut ajatella, että heidän välillään voisi olla jotain muutakin, mutta työntänyt mokomat ajatukset syvälle mielensä perukoille.
”Beatrix…” Roland mutisi sitten. ”Saanko kertoa sinulle salaisuuden?”
”Tietysti!”
”Lupaathan, ettet naura…”
Poika painoi katseensa alas ja hypisteli hieman hermostuneena peitonreunaa.
”En tietenkään!” Beatrix lausahti. ”Sano pois vain.”
”Beatrix, minä…”
Samassa kuului rasahdus, jota seurasi matala miehenääni.
”Niiden pentujen on oltava täällä jossain!”
”Mutta me kolusimme koko suon. He ovat jo lähteneet jonnekin muualle.”
”Hyvä teidän on puhua. Saalis oli minun vastuullani ja saan kyllä tuntea sen nahoissani, jos palaamme kaupunkiin tyhjin käsin.”
”Nopeasti, sammuta valo”, Roland kuiskasi hätääntyneenä ja Beatrix alkoi vapisevin käsin näpertää lampun kanssa. Lopulta hänen onnistui saada lamppu sammuksiin ja tuli pilkkopimeää. Molemmat istuivat hiljaa uskaltamatta edes hengittää. Miesten askeleet kuuluivat teltan ulkopuolella ja sitten ne pysähtyivät. Sammakot kurnuttivat kiihtyneemmin, aivan kuin ne olisivat aistineet uhkaavan vaaran. Ja äkkiä kangas repeytyi veitsen viiltäessä teltan kattoa.
Beatrixiin ja Rolandiin iski paniikki. Molemmat yrittivät nousta jaloilleen, he kompuroivat toisiinsa ja Beatrix tunsi veitsen kylmän terän osuvan kasvoihinsa. Joku miehistä oli ahtautunut telttaan ja he painivat yhdessä mytyssä sotkeutuen kankaaseen ja naruihin. Kuin ihmeen kaupalla Beatrixin onnistui pyristellä irti rikkoutuneesta teltasta. Hän lähti juoksemaan niin nopeasti kuin pystyi toivoen myös Rolandin päässeen vapaaksi.
Beatrix ei välittänyt kasvoissaan jyskyttävästä kivusta, vaan juoksi eteenpäin, vaikka saattoi tuskin nähdä silmilleen valuvan veren takaa. Hän kuuli harppovat askeleet takanaan ja yritti lisätä vauhtia, mutta kompastui juurakkoon. Hän kaatui märkään hiekkaan ja tunsi kovakouraisten käsien tarttuvan vartaloonsa.
”Äläpäs tyttö karkaa!”
Mies riuhtaisi Beatrixin ylös ja tarkasteli häntä joka puolelta.
”Sinähän nätti likka olet.”
Beatrix saattoi haistaa miehen alkoholille ja mädille chocobonmunille löyhkäävän hengityksen. Hän sylkäisi miehen likaisille kasvoille ja tämän ote kirposi hetkeksi. Tyttö pääsi jaloilleen, mutta mies sai tarrattua hänen käteensä.
"Oletpas sinä sisukas... Minä pidän tytöistä, joilla on luonnetta!"
”Borg! Mitä sinä kuhnit? Saimme jo etsimämme.”
Mies mulkaisi tovereitaan, jotka seisoivat kärsimättöminä jonkin matkan päässä. Sitten hän heivasi Beatrixin kevyesti olalleen ja liittyi heidän seuraansa. Beatrix yritti rimpuilla irti miehen otteesta, potki ja löi, mutta Borg ei hetkahtanut.
”Onko sinun pakko raahata tuo tyttö mukaan?” pitkä, parrakas mies tuhahti.
”Sallitaan nyt Borgille kerrankin pieni hupi raskaan työpäivän päätteeksi”, kolmas mies tokaisi.
Beatrix kohotti runnellut kasvonsa ja näki sumeasti verisen mytyn, joka vielä hetkeä aikaisemmin oli ollut teltta. Hän huusi epätoivoisena ystävänsä nimeä, mutta kangas ei edes liikahtanut.
Lopulta Beatrix luovutti ja jäi velttona roikkumaan Borgin harteille. Suon jäädessä taakse hänen nyyhkytyksensä alkoi pikkuhiljaa muuttua itkuksi. Sillä hetkellä Beatrix olisi vain halunnut kotiin äidin luo.
FFIX: Yö suolla, FF10: 4. Suo, K-13
En kuitenkaan mennyt kovin tarkkoihin yksityiskohtiin, joten ajattelin, ettei se olisi tarpeen. Alkuperäinen loppu olisi Beatrixin kohdalla ollut parempi (tai riippuu miten sen ottaa), mutta Rolandin taas melkoisen karu.
Tarkoitus olisi kuitenkin aika pian saada tämä haaste tehtyä, niin voi sitten siirtyä seuraaviin.
