underneath these lights

Pistachen katse kääntyi taaksepäin katsomaan, kun illan viimeinen junan lähti kohti etelää hitaasti, mutta varmasti. Juna oli ollut tupaten täynnä ja näin ollen tyhjentänyt liikenneaseman melkein kokonaan. Yöjuna menisi vielä monen tunnin kuluttua ja hetken päästä lähtisi vielä myöhäiset linja-autot Utopian Agonyyn ja Madcap Towniin, mutta nämä matkustajat eivät riittäneet saamaan äskeisenlaista hälyä aikaan. Nopea vilkaisu ympärille junan mentyä kertoi, että Pistache oli oikeastaan yksin asemalla, sillä nukkuvia pultsareita ja henkilökuntaa ei oikeastaan voinut elämäksi sanoa.
Pistache vilkaisee seinällä olevaa isoa kelloa ja rypistää hieman kulmiaan huomattuaan, että bussia saisi odottaa vielä hyvän tovin. Tyttö heilauttaa käsilaukkua paremmin olalleen ja astelee sitten seinän viereen penkille istumaan. Käsi käy pyyhkäisemässä hyvin kevyessä luonnonkiharassa lainehtivia hiuksia pois kasvoilta ja katse vilkaisee tummuvalla taivaalle. Katuvalot syttyisivät kohti ja hämärä laskeutuisi myös aseman kulmien taakse, mutta se ei saanut Pistachea hätkähtämään. Hän selväisi aina oman maan väestä, olihan takana monta huomattavasti Clevelandin asemaa vaarallisempaakin paikkaa. Isä ei kyllä pitäisi siitä, että Pistache kulki viimeisellä bussilla ja isä varmasti nuhtelisi aikuista tytärtään, mutta sekään ei ollut saanut tyttöä lähtemään aikaisemmin. Clevelandissä oli ollut niin paljon tekemistä, eikä tyttö ollut tahtonut tuhlata vapaailtaa Utopian Agonyyn, jonka väkeä hän näkisi päivittäin muutenkin. Pistache olisi varmasti jäänyt pidemmäksikin aikaa, ellei tämä linja-auto olisi viimeinen.
Tyttö nostaa toisen säärensä toisen polven päälle ja vetää kätensä puuskaan nojautuessaan penkin selkänojaa vasten. Kevyt värähdys kulkee selkää pitkin päivän lämmön kaikottua pimeyden tieltä. Katse vaeltelee lähes elottomalla asemalla seurailemassa niitä harvoja vaeltajia, jotka hänen laillaan olivat asemalla eksyneet. Pistache ei voinut huvittuneelle hymähdykselle mitään. Nyt muka oltiin suurkaupungissa ja silti myöhäinen arki-ilta sai tälläistä aikaan. Euroopan suurkaupungeissa liikenneasemat eivät koskaan hiljenneet täysin. Aina löytyi joku muukin yksinäinen kulkija, jonka kanssa sitten piti tietenkin vaihtaa muutama sana. Muistot saavat huvittumisen kaikkoamaan ja tytön uppoutumaan muistojen virtaan.

Asemaa ei voinut väittää täydeksi tai kovaääniseksi, se oli lähes täysin päinvastainen juuri nyt. Jamey oli vastikään ehtinyt nähdä illan viimeisen junan häviävän kulman taa ja se oli ilmeisesti vienyt suurimmanosan ihmisistä mennessään. Nyt pitäisi vielä saada itsensä kotiin, eikä Jameyllä ollut hajuakaan moneltako viimeinen bussi madcap towniin lähtisi. Helvetti. Pitäisi käydä kurkkaamassa aseman seinällä roikkuvaa aikataulua, harmi vain, ettei tuo nuori mies osannut kovin hyvin sellaista lukea. Tuhahdus.

Pitkä tummiinpukeutunut nuorukainen lampsi kuitenkin hetken kuluttua suuren taulukon luo ja jäi tuijottelemaan bussien aikatauluja mietteliäänä. Niinkin yksinkertainen asia ja Jamey joutui myöntämään itselleen, ettei tajunnut taulukosta yhtään mitään. Eikä hän ollut kännissä, joten asia ei voinut johtua siitä. Mies pörrötti hiuksiaan, kääntyen sitten poispäin suuresta taulukosta. Yleensä hän hyppäsi vain siihen autoon mikä sattui juuri silloin tulemaan asemalle, joten hän tekisi kai taas niin. Mies hörppäsi viimeiset tilkat kaljatölkistään ja rutisti sen sitten kasaan. Kohta tölkki potkaistiin kauemmas ja hymähdettiin äänelle, joka pääsi tölkistä tuon osuttua kiveykseen. Jamey käveli muutaman askeleen ja nojautui sitten seinää vasten. Hiljaisuus tympi tuota tummatukkaa. Muutaman metrin päässä penkillä istui tyttö - tai nuori nainen. Jamey kyykistyi ja sytytti tupakan, hieraisten samalla mustelmaista poskeaan. Cleveland oli erikoinen paikka ja ihmiset sen mukaisia. Jamey oli saanut turpiinsa heti viisi minuuttia sen jälkeen kun oli saapunut siihen baariin. Jotkut ihmiset vain hermostuivat niin hemmetin helposti. Ja brittejä haukuttiin huumorintajuttomiksi, pöh.

”hei kuule, onks sulla tietoa millon seuraava linikka madcap towniin lähtee täältä?”

Kysymys oli osoitettu sille penkille istuvalle neidille. Ei Jameylla mitään kiirettä ollut, päinvastoin, mutta ehkä hän saisi avattua tuolla tavoin pienen keskustelun. Riippui tosin oliko toinen juttutuulella. jamey ei ehkä ollut mukavimmanoloinen juttukaveri, tai mistäs sitä tietää. Nuorukainen puhalsi tupakan savuja suustaan ja käänsi sitten katseensa takaisin penkillä istujaan.

Pistache hätkähti kolahdukseen tölkin osuessa asfalttiin potkun vauhdittamana. Tytön kulmat rypistyivät hieman ja hän käänsi salaman nopeasti katseensa kolahduksen suuntaan. Ainoa virhe, jonka pimeässä yksin saattoi tehdä, oli unohtaa alituinen tarkkaavaisuus ja juuri nyt Pistache oli tehnyt juuri sen virheen tuudittauduttuaan kotikontujen turvallisuudentunteeseen. Onneksi virhe ei kostautunut, sillä tölkin kolisuttaja ei vaikuttanut uhkaavalta, vaikka ulkonäössä olikin jotain arveluttavaa. Pistache vilkaisee tölkkiä ja kääntää katseen sitten tielle odottamaan linja-autoa, vaikka sen tuloon kyllä olisi edelleenkin paljon aikaa.
Varjoista kuuluva kysymys sai Pistachen hätkähtämään uudelleen ja hätkähdys taas sai tytön kulmat rypistymään. Hänestäpä oli tullut säikky, vaikka kysyjä olikin jo osoittanut elonmerkkejä sekä kolisuttelemalla että sytyttämällä tupakkansa. Stenkun valo ja lopulta röökin tulipesä paljastivat olemassa olon, mutta jostain syystä Pistache ei taaskaan ollut huomioinut tarpeeksi asiaa. Sisäistettyään nuoren miehen kysymyksen, Pistachen toinen kulma kohoaa aavistuksen ylöspäin kevyen hymyn noustessa huulille.
"Näytänkö mä siltä, että mä tietäsin?"
Pistache kysyy naurahtaen ja nostaa jo valmiiksi ylhäällä olevaa kulmaansa hieman lisää kysyvään sävyyn. Tytön käsitys Madcap Townilaisista ei ollut mitenkään loistava ja hän oli saanut hieman sellaisen kuvan, että kaikki olivat enemmän tai vähemmän rikollisia. Pistache piti itseään kuitenkin kunniallisena ihmisenä, joten hän ei halunnut tulla lukitelluksi kyseisen kaupungin asukkaaksi. Ei tytöllä ennakkoluuloja pitänyt olla, mutta valitettavasti hän huomasi tälläkertaa kohdanneensa itsessään sellaisen.
"Kyllä täältä kai joku auto vielä menee, mutten tiedä monelta. Se aikataulu, jota hetki sit tuijotit, kertoo sen ajan kyllä tarkkaan."
Pistache neuvoo sitten ystävällisemmin, vaikkakin hieman huvittuneen ilkikurisella äänellä. Omituista, että mies ei ollut katsonut aikaa, vaikka taulua olikin tuijottanut. Tietysti ainahan jäi mahdollisuus, että toinen oli vain halunnut jutella, mutta se tuntui tytöstä epätodennäköiseltä. Miehen ulkonäkö ja olemus eivät ennustaneet mitään maailman sosiaalisinta luonnetta. Pistachen kasvoille pääsee kuitenkin pieni ystävällinen hymy, joka pehmitti huomattavasti tytön aiempien sanojen huvittunutta sävyä. Jospa mies sittenkin tahtoi vain puhua, oli helpompi jatkaa, jos keskustelukumppani osoitti edes jonkinlaista ystävällisyyttä.

Toisen hivenen hätkähtäessä, Jamey kohotti kulmiaan. Tuopas oli säikyllä tuulella. Noustiin seisomaan, ettei tyttö ainakaan enemmän epäilisi. Mistäs sitä ikinä tiesi millaisia hiippareita tähän aikaan illasta missäkin liikkui. Näinkin hiljaisessa paikassa niitä saattoi olla nurkissa lymyilemässä. Jaa.

”hmm, kyllä sä ainakin paremmin varmasti tiedät kuin mä.”

Jamey kohautti huolettomasti olkiaan ja hymyili hivenen. Niin, tyttö ei ollut lähtenyt karkuun, joten ehkä tuo voisi olla seuraksi siihen asti kuin mokoma bussi saapuisi. Jos saapuisi. Ihmisillä tuntui usein olevan jonkinlaisia - hmm - ennakkoluuloja. Toisaalta, kyllähän Jamey itsekin oli aina varuillaan jos joku pahemmannäköinen koltiainen tuppautui seuraan. Nuorukainen sylkäisi ja imaisi sitten tupakkaansa, kääntäen katseensa takaisin tyttöön, tuon puhuessa. Ilkikurisuus paistoi tuon muuten niin ystävällisestä äänensävystä. Jos tyttöä huvitti jo nyt, niin varmasti ainakin silloin kun Jamey kertoisi, ettei tajunnut hölkäsen pöläystä koko helvetin taulukosta. Olipas typerää.

”Joo, jos tajuaisi paskaakaan mokomasta aikataulusta.”

Nuorukaisen äänensävy ei muuttunut tylymmäksi. Jamey oli varma, että taulukko oli yksinkertainen, hän vaan ei ollut koskaan vaivautunut opettelemaan. Pitäisi opetella, olisi pitänyt opetella kaikkea muutakin. Kylläpäs kadutti, mutta minkäs sille teki. Pitäisi kai pikkuhiljaa alkaa muuttaa näitäkin pinttyneitä elämäntapoja, mutta vielähän tässä ehti jos tahtoi. Jameyn katse pysähtyi hetkeksi pienen matkan päässä olevaan junarataan, siitä sitten siirtyen tuohon ruskeatukkaiseen tyttöön.

”Mutta hyvä että joku auto menee. Minnekkäs sä oot menossa jos olet minnekään?”

Ties vaikka toinen päättäisi viettää yönsä siinä penkillä, ei se Jameystä kovin epätavallista olisi. Tosin tyttö ei näyttänyt sellaiselta ihmiseltä, joka tekisi sellaista. Jamey värähti ja tumppasi tupakkansa. Ilma oli viilentynyt hivenen iltaa kohden, nuorukainen tajusi sen vasta nyt. Seuraavaksi tuo mietti, oliko rahaa jäänyt ollenkaan bussiin. Kädet hakeutuivat rikkinäisten farkkujen taskuille ja huomaamaton hymy kävi huulilla kun taskussa tuntui muutamia kolikoita. Mukavaa, hän pääsisi kotiin.

Pistache ei voinut olla naurahtamatta miehen myöntäessä, ettei ymmärtänyt aikataulusta yhtään mitään. Simppelimpää systeemiä ei tytön mielestä oikeastaan voinut olla, mutta jos ei ollut tottunut lukemaan aikatauluja, saattoihan niissä silloin piillä jokin vaikeus. Pistache ei vain tiennyt mikä, mutta hän päätti silti uskoa sellaiseen mahdollisuuteen.
"Siinä on kaupunki, saapumis- ja lähtöaika. Ja sähän olet lähdössä."
Pistache selvittää nopeasti aikataulusysteemin, vaikka ei uskonutkaan lyhyen selvityksen aukaisevan miehelle yhtään mitään ovea aikataulun saloihin. Viimeisissä sanoissa oli havaittavissa pientä kysyvää sävyä, vaikka Pistache tiedostikin, että oli sula mahdottomuus saapua, jos oli jo paikalla. Mutta eihän sitä koskaan tiennyt, jos mies oli tullut vain pohdiskelemaan aikatauluja asemalle, eikä sitten kuitenkaan ollut lähdössä. Ihmisistä ja heidän tavoistaan kun ei enää nykyään ottanut mitään selvää.
Pistache naurahtaa uudelleen miehen tiedustellessa hänen päämääräänsä, sillä kysymyksen viimeinen osa oli ehkä jopa typerä. Kuka nyt istuisi odottamassa asemalla, jos ei ollut menossa minnekään. Vasta naurahduksen jälkeen tytölle tuli mieleen, että saattaisihan hän odottaa jota kuta saapuvista busseista tai sitten tosiaan vain harrastaa sitä aikataulujen selailua ja bussien seuraamista.
"Ei kun mä istun täällä huvikseni."
Pistache toteaa nauravaisen kiusoittelevalla äänellä ja kohauttaa kulmiaan paljon puhuvasti. Ei varmasti jäänyt epäselväksi, että tyttö pilaili ja oli todellakin lähdössä jonnekin.
"Odotan Utopian Agonyn bussia."
Pistache vastaa sitten rehellisesti kysymykseen ystävällisen hymyn päästessä taas kiusoittelun ja huvittumisen sijaan kasvoille. Avonaiseksi vastauksesta toki jäi se osa, että oliko Pistache todella lähdössä vai odottamassa saapuvia, mutta se ei ollut oleellista. Pääasia oli, että tyttö oli kertonut miksi istui yksin asemalla pimeässä.
Pistache nousee ylös penkiltä pienen harkinnan jälkeen ja kävelee aikataulun luokse ensin hiuksensa olkapään taakse heilauttaen. Tytön katse etsii valotaulusta Madcap Townin ja tarkistettuaan varmat ajat hän kääntää ruskeat silmänsä mieheen.
"Tuu nyt kattoo miten tätä luetaan. Joka kerta asemalla ei oo sua varten varattua tulkkia."
Pistache kehottaa jälleen kiusoittelevalla äänellä ja virnistää sitten kevyesti. Huomaamattomasti ote käsilaukusta kiristyy, mutta muuten neiti pysyy normaalina itsenään: täysin rentona ja helposti lähestyttävänä. Mies vaikutti hieman epäilyttävältä edelleen, mutta Pistache ei antanut sen seikan nyt häiritä liikaa. Asemalla tapasi aina erikoisia ihmisiä ja heistä saattoi silti saada jopa ystäviä.

Vaisu huvittunut virne löysi tiensä Jameyn huulille tytön naurahtaessa. Hän oli arvannut, nyt toinen piti häntä varmaan idioottina, mutta ei mahtanut mitään. Ainakin tuo selitti lyhyesti aikataulusysteemin, Jameyn kuitenkaan tajuamatta asiasta yhtään sen enempää sen jälkeenkään. Mies naurahti pienesti.

”Hmh, niin?”

Jamey vilkaisi ympärilleen ja pörrötti hiuksiaan. Olisi kai ihan hyvä oppia lukemaan tuollaisia taulukoita, vaikka Jamey epäilikin, ettei koskaan tulisi aikatauluja käyttämään vaikka niitä lukemaan oppisikin. Pöh. Helvetin järkevää. Mies raaputti hetken maata kenkänsä kärjellä ja käänsi sitten katseensa takaisin tyttöön, tuon naurahtaessa jälleen. Jameyn kulmat kohosivat hivenen.
”Niin mä arvelinkin.” Vastataan ja pieni virne nousee kasvoille. Vaikka tyttö pilailikin, niin voisihan se ihan mahdollista olla, että ei olisikaan matkalla minnekään, vaan istuskelisi asemalla huvikseen.
Toisen kertoessa odottavansa Utopian Agonyn bussia, Jamey nyökkäsi. Hän ei ollut kovin usein käynyt Agonyssa, jotenkin se kuulosti sellaiselta paikalta johon hän ei ehkä voisi sopeutua. Tai mistäs sitä tietää, Jamey nyt ei sopeutunutkaan kovin hyvin minnekään. Hymähdys.

”Joo”, Jamey vastasi. Olipas typerä vastaus. Tummatukka raapi otsaansa ja hymyili hivenen. Kulmia kohotellaan jälleen kun tyttö nousee penkiltä ja kävelee taulukon luo. Pieni naurahdus löytää tiensä miehen huulille, tytön sanoessa, että hän tulisi katsomaan taulukkoa. Jamey ottaa muutaman pidemmän askeleen taulukon luo ja tuijottaa sitä mietteliäänä.

”Noh, kertookos viisas tyhmälle kuinka tätä hemmettiä luetaan?”

Katse käännetään ruskeasilmäiseen ja kohotetaan hieman kulmia. Hymy nousee huulille. Tosiaan, aina ei hänellekään olisi tulkkia kertomassa asioita aikataulun mielenkiintoisesta maailmasta. Ja vaikka asemalla ihmisiä olisikin, Jameyta ei ehkä ihan jokainen suostuisi neuvomaan.

[arr. todella tönkkköä.]

Pistache nyökkää hyväksyvästi miehen tullessa lähemmäs ja kääntyessä tutkimaan taulua. Jotenkin tyttö oli odottanut jotakin vastaan murisimista, sillä mies ei vaikuttanut tyypiltä, joka kuunteli mitä naisilla oli sanottavana. Mutta ehkä jonkinlainen vieraskoreus pakotti miehen kuuntelemaan tai sitten Pistache oli vain yksinkertaisesti erehtynyt pahasti. Ensivaikutelmat eivät välttämättä aina pitäneet paikkaansa, vaikka varmasti vaikuttivat kaikkein pisimpään ihmisten käsityksiin toisista.
Pistache palauttaa katseensa tauluun ja rypistää hieman kulmiaan mietteliään oloisesti. Yksinkertaista asiaa oli vaikea käydä selittämään yksinkertaisesti. Selityksestä tuntui aina tulevan huomattavasti asiaa monimutkaisempi. Tyttö heilauttaa hiukset olkapäiden taakse ja nappaa tiukemmin olalla heiluvasta laukusta kiinni ennen kuin nousee varpailleen ja osoittaa taulusta Madcap Townin nimeä.
"No niin. Tossa on kaupungin nimi. Osaathan sä lukea?"
Pistache sanoo ja käännähtää nopeasti katsomaan kysyvällä katseella miestä. Olisi omituista jos toinen ei osaisi ja siksi neidin kysymys oli melkein huvittuneella äänensävyllä sanottu, mutta ainahan sellainenkin mahdollisuus oli, että mies oli jättänyt koulut kesken ja oli lukutaidoton. Pistachen kysyvä katse palaa kuitenkin ennen vastausta taas tauluun ja neiti nousee uudelleen varpailleen.
"Tossa on aika jollon Madcap Towniin lähtevä auto saapuu tänne asemalle ja tossa aika, jollon se lähtee täältä ja tossa aika monelta se saapuu Madcap Towniin."
Pistache selittää huitoen kädellään kellonaikojen suuntaan tietäen kyllä, ettei huitominen hirveästi selvitä, kun taulu oli niin iso ja kaikki 170 senttimetriä ei riittänyt edes lähellekään korkealla olevia lukuja. Saatuaan selityksen loppuun, Pistache valahtaa korkojen varaan ja perääntyy muutaman askeleen tarkastellen hetken arvioivasti taulua. Huvittuneen iloinen katse palaa kuitenkin kysyvänä mieheen tytön tahtoessa tietää auttoiko selitys yhtään.
"Tää on kyllä sellanen juttu, että joko sä kusetat mua tai sitten sulla on helvetin hyvä tuuri. Miten sä oot koskaan muuten päässy bussilla himaas.."
Pistache naurahtaa päätään pudistellen ja kääntää edelleen huvittuneen katseen tutkimaan taulua, vaikkei siellä juurikaan ollut enää mitään mitä tutkia.